Lasinkirkas, hullunrohkea

Aila Meriluoto (s. 1924) loi jo varhain oman kosmoksensa, jossa kovan koti- ja koulukurin ahdistama elämänilo virtasi kirjoihin ja kirjoittamiseen. Huikeaksi arvostelumenestykseksi osoittautunut debyyttikokoelma Lasimaalaus (1946) kuuluu runoutemme harvoihin sensaatioihin, mutta myöhempi runoilijan ura on ollut yhtä jyrkkien käänteiden vuoristorataa. Aila Meriluotoa - runoilijaa, kirjailijaa, suomentajaa ja neljän lapsen äitiä - voisi määritellä loputtomiin: uniin pakeneva haaveilija, kyltymätön noitanainen, uuden ajan emansipoitunut naisikoni... Itseään tuo 86 vuotta täyttänyt ikityttömäinen ilomieli luonnehtii yhä "ujoksi ja tynnyrissä kasvaneeksi, joka voi olla runoilija vain omassa ehdottomassa yksinäisyydessään". Monet merkittävät tukijat, kirjalliset kavaljeerit tai elämänkumppanit - muiden muassa V. A. Koskenniemi, Kai Laitinen, Lauri Viita, Lasse Heikkilä ja Jouko Paakkanen - ovat kukin osaltaan muokanneet Meriluodon elämää ja sen kuohuissa syntyneitä teoksia. Oman kurssinsa säilyttämällä ja vaikeuksissaan vahvistuneena hän on kuitenkin jatkanut kirjailijantyötään keskeytyksettä jo yli 60 vuotta, mikä on oloissamme ainutkertaista. Seitsemän vuosikymmenen tuntoja tallentavassa auktorisoidussa elämäkerrassa Aila Meriluodolla on varaa jo katsella taakseen hyväksyvästikin hymyillen. Panu Rajalan antaumuksellisesta teoksesta kantautuvat paitsi tutkijan, tarkkailijan ja ystävän punnitut äänenpainot myös runoilijan itsensä mitään häpeämätön valtimon syke: hullunrohkeus, lasinkirkkaus.